Raili Mikkanen ja Tiina Holmberg (Schildts 2009)

Kirjoittaja Raili Mikkanen on rakastettu lasten- ja nuortenkirjailija. Hän on tuottanut yli 50 teosta, joista tunnetuimpia ovat Histamiini-nimisen ponin huimat seikkailut. Hän on myös erikoistunut historiallisiin nuorten romaaneihin. Aino Kallaksesta kertovasta teoksestaan "Ei ole minulle suvannot" hän sai vuoden 2002 Finlandia Junior palkinnon.

Kirjan kuvittaja Tiina Holmberg on Ahvenanmaalle kotiutunut majakkakulttuuria kunnioittava ja vaaliva arkkitehti, kahden pienen majakka-aktivistin Tian ja Timin äiti. Hänen puolisonsa Vilhelm on vanhaa majakanvartijasukua ja yksi majakkaseuramme tukipylväistä.





Kirjan päähenkilöt ovat Moona-niminen lokki ja hylkeenpoikanen eli kuutti, jonka nimi on Ville. Kumppanukset retkeilevät yhdeksällä eteläisten merialueittemme majakkasaarella. Moona tekee kiinnostavia havaintoja yläilmoista, Ville taas merenpinnan tasosta ja välillä pinnan altakin.

Retki alkaa itäisen Suomenlahden Söderskäriltä ja suuntautuu kohti länttä. Matkalla poiketaan Suomenlinnan, Porkkalan, Gustavsvärnin ja Bengtskärin majakoilla. Sitten koukataan Saaristomeren läpi Isollekarille ja sieltä Kihdin kautta takaisin etelään Utön luodolle. Loupuksi kierretään Ahvenanmaan eteläpuolitse Lågskärille ja Märketille, joka on retken päätepiste.





Tekstin viehätysvoiman ydin ovat hauskat ja opettavaiset keskustelut, joiden käytössä Mikkanen on armoitettu mestari. Niihin on sisällytetty varsin laaja määrä majakkatietoutta, ja hän osaa tarjoilla sen erityisesti lapsille ja nuorille sopivassa muodossa. Tiina Holmbergin lämminhenkinen ja samalla asiallinen kuvitus tukee tekstiä ainutlaatuisen täydellisesti. Erinomainen oivallus ovat raameihin sovitetut erilliset tietoiskut kumppanusten kohtaamista majakoista ja eläimistä. Monet kuvat, esim. Söderskäriä, Suomenlinnaa ja Lågskäriä esittävät sekä kansikuva, ovat todellisia taideteoksia. Niistä saisi hienon majakka-aiheisen näyttelyn merimuseoon ja vaikkapa Heurekaan.

Söderskäriltä ammennetun perustietouden saatuaan parivaljakko poikkeaa ensin Suomenlinnan kirkkomajakalle. Siellä majakanvartijan kissaksi esittäytyvä kenttäharmaan värinen katti selvittelee heille majakan ja samalla Pohjolan suurimman merilinnoituksen historiaa. Kissa lienee saanut myös oikeaoppisen sotilaskoulutuksen, koska se juttelee asiantuntevasti tykinputkista eikä tykinpiipuista niinkuin ymmärtämättömät maallikot.

Porkkalan Kallbådan majakkalinna vaikuttaa aluksi hiukan pelottavalta, mutta lähemmäs tultuaan matkalaiset kohtaavatkin iloisena polskivan hyljeyhdyskunnan. Heille selviää myös, mikä merkitys valistuneella luonnonsuojelulla on. Hylkeet kertovat heille, kuinka majakka rakennettiin vaikeissa olosuhteissa ja minkälaista majakanvartijaperheitten elämänmeno vaatimattomine iloineen ja suruineen oli 1920- ja 1930-luvuilla.

Seuraava etappi on Hangon edustan raunioitunut linnoitusluoto Gustavsvärn, jossa vieraat ottaa vastaan kohteliaasti kumarteleva riskilä. Hienostuneen maailmanmiehen tyyliin se selvittelee heille Ruotsi-Suomen sotahistoriaa ja kertoo myös majakkasaaren lasten leikeistä ja ulkomailta tuodusta majakkakoira Prinssistä. Onpa riskilä pannut merkille senkin, että saaren vanhan sumuasemarakennuksen korjaustalkoissa uurastavat ihmiset - kuulemma jonkun majakkaseuran porukkaa - ovat sopuisia luonnonsuojelijoita, jotka antavat lintujen ja muun luomakunnan olla rauhassa.

Bengtskärin sankarimajakalle kumppanukset saapuvat parahiksi kuunnellakseen esitelmöitsijää, joka kertoo majakkaluodon synkästä ja urhoollisesta historiasta. Sitten matka jatkuu kohti pohjoista halki itäisen Saaristomeren, jossa Ville joutuu väistelemään henkensä kaupalla laivoja, losseja ja kalanpyydyksiä.

Isoonkariin saavuttua Villeä kohtaa pettymys, sillä saaren pönäkkä majakka sijaitseekin niin kaukana maissa, ettei se pääse räpylöineen likimainkaan lähelle sitä. Moona lähtee kuitenkin tiedusteluretkelle, ja sen oppaaksi lyöttäytyy hiukan huonomaineinen merikihu. Viekasteleva lintu pitää erinomaisen luennon majakan historiasta, mutta lopuksi se yrittää huijata Moonan katsomaan jo ammoin kadonnutta Engelin suunnittelemaa alaoven koristekolmiota.

Kumppanusten matka jatkuu Kihdin selän kautta etelään kohti Utön majakkaluotoa. Sitä lähestyttäessä kohdataan yhä useammin Turun murretta puhuvia hylkeitä. Perillä Ville hätääntyy kaikkialle tuppautuvan venesuman vuoksi, mutta Moona saa sen rauhoittumaan. Majakan pihapiirissä se kohtaa kirjailija Markun. Tämä kertoo sille kiitettävän täydellisesti pähkinänkuoreen kiteytettynä Utön majakkasaaren tarinan.

Matkan jatkuessa kohti Ahvenanmaan Lågskäriä Ville on vähällä törmätä öljylauttaan, mutta yläilmoissa tähystystä pitävä Moona onnistuu pelastamaan sen ajoissa. Majakkaluodon rannassa he tutustuvat kärttyisään käärmevanhukseen Urmakseen, jonka on mennut solmuun, mutta pääsee Monan avulla pinteestään. Kohta Urmas heltyykin muistelemaan menneitä ja antaa oppitunnin majakkatekniikan kehityksestä sekä ihmisten ja luonnon sopuisan yhteiselämän merkityksestä.

Ahvenanmaata kiertäessään Moona ja Ville perehtyvät myös v.1920 uponneen kuunarikaiva Balderin kohtaloon. Oppaana toimiva ankerias perehdyttää heidät meriarkeologian perusteisiin.Viimeinen etappi on pohjoisella Ahvenanmerellä kuin suoraan merestä kohoava Märket. Mutkittelevan rajalinjansa sisällä pysyttelevä majakka on ollut jo kauan autiona, mutta nyt siellä on väkeä. Sen korjaustyössä uurastaa jo toista vuotta majakkaseuran talkoolaisten ryhmä, ja sisätiloissa sattuu vielä samaan aikaan touhuamaan radioamatöörien leiriväki. Majakan kivijalan juuressa Moona ja Ville kohtaavat sammakon, josta on tullut julkisuushakuinen, kun se on päässyt merivalvontakameran kuvaan. Sammakko selvittää heille majakan huikean historian alkaen sen rakentamisesta äärimmäisen vaikeissa oloissa, joskin pullistelevan sammakon tyyliin melkoisesti dramatisoiden.





Mikkasen ja Holmbergin kirja on kaunis kunnianosoitus isänmaamme majakkahistorialle. Se palvelee myös kiitettävällä tavalla majakkaseuramme tavoitteita. Sen sisältöön on saatu mahtumaan kunnioitettava määrä majakkatietoutta. Sen lapsenmielinen ja konstailematon tyyli niin kerronnassa kuin kuvituksessakin saavat nuoret ja monet aikuisetkin kiinnostumaan Suomen vaatimattomista, mutta sisukkaista majakoista ja niiden urhoollisesta väestä.

Kirjan lopussa Moona ja Ville palasivat takaisin Söderskärille. Toivon kuitenkin hartaasti - kuten takuulla monet muutkin kirjan ilmapiiriin rakastuneet - että he siellä levähdettyään jatkaisivat retkeilyään Isostakarista kohti pohjoista. Pohjanlahdella heitä odottavat Suomen kauneimmat majakkatornit. Tosin niitten sammakot ja muut oppaat ovat karuluonteisempia, mutta pohjimmiltaan lämminsydämisiä. Joissakin kohteissa, ainakin Sälgrundilla ja Norrskärillä olisi Moonan ehkä syytä käydä ennen Villeä tiedusteluretkellä. Mikkasen ja Holmbergin avustamina he saavat sikäläisen luomakunnan edustajat kyllä avautumaan ja kertomaan jäyhään tapaansa majakoistaan ja niitten pihapiirin elämästä, jota on kituutettu eteenpäin usein hyvinkin arktisissa oloissa.

Seppo Laurell

P.S. Ilokseni kuulin, että parikymmentä Tiina Holmbergin laatimaa kirjan kuvaa onkin jo raamitettu ja asetettu näytteille Ahvenanmaan pääkirjastoon, josta ne jatkavat muihin kirjastoihin.