Aamu alkoi myrskyävällä merituulella, joka melkein vei mukanansa niin kattilan kuin kokeneemmankin kahvinjuojan aamukahvikupin.
Jossain vaiheessa yöpöllö oli jo ehtinyt hipsiä ja lehahtaa kameran kanssa ulos ikuistamaan sarastuksen, kun muu väki ei ollut vielä edes alkanut venyttelemään silmiään auki.
Kello ei ollut paljoa yli kahdeksaa aamulla, kun Elinan papupatamainen puhetulva kului keittiöstä ja Maria availi peräkammarin ikkunoita, ja sisään lennähti paitsi aimo annos meri-ilmaa ja myös pieni paniikki, kun keittiön taulu päätti tehdä oman reittivalintansa kohti Kattilakaappia kumartunutta Elinan H.:n päätä. Onneksi vain säikähdyttiin – mitään ei mennyt rikki, ainakaan esineissä. Sen sijaan päivän tunnelma särähti hyvällä tavalla hereille, kun Elina tokaisi kaimalleen kylmän rauhallisesti: “Ei mua ihan noin helposti hiljennetä,” kuin tuulen kaverina olisi kasvanut. Elina K. oli joutunut kauhistelemaan tilannetta vierestä taulun tärähtäessä tonttiin ryminällä. Aamupuuron keitto jatkui kuitenkin- nyt naurun säestämänä.
Ulkona tuuli nappasi käsipesuliinat ja aamupalatarvikkeet mukaansa kuin olisi halunnut ne osaksi omaa aamiaistaan. Elina K. oli jo eilen etsinyt kiivaasti peiliä piilolasien asettelua varten, ja aamiaisen jälkeen kokoonnuttiin takakammariin silmien asennussessioon, joka muistutti pientä leikkaussalia ilman leikkauspöytää.
Samalla Elina K. jakoi harmituksen eilispäivän kauppatätityöstä: tuotteiden myynti oli mennyt “vähän vihkoon”, kun ei nähnyt päätelaitteen näyttöä kunnolla. Taas pientä naurua ja toteamus että sulla oli yks homma ja et siinäkään siis onnistunut. Miten meni noin niinku omasta mielestä? Onneksi Noora toimi silminä ja pelasti päivän myynnit – varsinainen duokauppatiimi siis. Elina K. vakuutti meille – ja itselleen – että nyt muuten myynti onnistuu kun oli silmät asennettuna päähän. Ja niinhän se lopulta onnistuikin! Myyntionnea seurasi myöhemmin iltapäivällä ja Elina K. saattoi vihdoin riemuita onnistuneesta kaupankäynnistä – tällä kertaa näkökyky ei ollut esteenä.
Kun viimeiset kahvit oli hörpitty, laituriin ilmestyi yhdeksän hengen vierasporukka. WhatsApp lauloi: “Vieraita!” Tutustuttuamme selvisi, että he olivat tulleet Gustulle viettämään maalausleiriä koko päiväksi. Tämä käynnisti välittömän toimenpiteiden sarjan: Elina K. ja Elina H. myi porukalle iltapäiväkahvit muurikkalättyjen kera – pullien säästämiseksi tulevia viikonloppuvieraita varten – ja näin Elina H. lähti saman tien lettutaikinapuuhiin.
Samaan aikaan taustalla käynnistyi omenapiirakkaoperaatio, johon osallistui melkein koko talkookööri. Noora, Maria ja muut leipurit loihtivat tuoksuvia makumuistoja, ja lounaspöydän antimiksi valmistui Miian taivaallisen hyvä tonnikala-pinaattipaistos – meidän talkooleirin kulinaarinen kruunu. Lisäksi maalausleiriläiset toivat espanjalaista perunapiirakkaa, tarte español, joka täydensi lounaspöydän kansainväliseksi herkuksi. Söimme ulkona, tuuli tukassa ja nauru vatsassa.
Iltapäivä jatkui saunan lämpeämisellä ja Gustun sisarusten matkakassien täyttymisellä. Iltapäivän kahvitteluun paistettu omppupiirakka oli juuri sopivan lämmin, höyryävä ja makea. Sen äärellä mietittiin jo loppuja vuoron askareita: pakkailua, järjestelyä ja hiljaista valmistautumista illan lähtöön. Olipahan Taru the Palonainen hoitanut WC:n tyhjennyksenkin jossain
vaiheessa päivää muiden touhutessa keittiössä.
VPK pelasti siis taas!
Lisäksi Carola kertoi paikantaneensa herra kyyn hänen suosikkipaikkansa läheisyydessä laiturinvieressä olevan kivilohkareikon luota. Ehkä sekin oli tullut ihailemaan Carolan suosikkipaikkaa saarella.
Merituuli ei hellittänyt koko päivänä. Se vinkui nurkissa ja talo natisi hiljaai ja kolisi – kuin sekin olisi tiennyt, että jotain päättyy pian. Ihan kuin tietäen, että hyvästien hetki olisi taas pian käsillä näidenkin talkooasukkien kohdalla.
Toisin kuin edellispäivän helteellä, kenenkään ei tarvinnut hakeutua varjoon tai piiloon porottavaa auringonvaloa. Oli hyvä olla juuri siinä: pienen saaren suojassa, suurella sydämellä mukana.
Gustun maisemissa oli tänään jotain erityisen pysäyttävää. Ehkä se oli tuuli, ehkä taulujen maalaajat tai aamuinen taulun putoaminen – tai ehkä se oli vain yhdssä jaettu päivä, joka jää muistoihin, vaikka kuinka tuuli sitä ehkä yritti mukanaan viedä meiltä pois.
Talkooporukan sydämissä on lämmin. Tämä kolmen päivän talkooleiri jätti meihin jäljen – sellaisen, jota ei voi valokuvata tai purkittaa. Se löytyy kahvinporojen pohjalta, jotka Elina vielä viimeistä kertaa keittäessään kahvia kaatoi mokkamasterin vesisäiliöön, hikisten kämmenten puristuksesta imurinvarressa ja muissa siivousvälineissä sekä siitä pienestä hiljaisuudesta, joka laskeutuu talkoolaisten väliin lautan irtoamisen jälkeen Gustun laiturista ennen kuin kukaan sanoo mitään.
Vielä mielessä oli ennen kokan kääntymistä kohti mannerta vilkuttaa ja heilutella herra kyylle, josta siitäkin tuli melkein kuin oma lemmikki. Muista; pelottele seuraavia asuinkumppaneitasi!
KIITOS,
Gustu, olit meille enemmän kuin saari. Olit yhteinen tarina. Tuulinen, lämmin, vähän villi – ja täysin unohtumaton.
– Elina H., Gustun kesävartija ja saaritunnelman tallentaja sekä muut Gustun seitsemästä sisaruksesta; Carola, Miia, Elina K, Taru, Noora sekä Maria
En stormig morgon på Gustu – en dag full av skratt, vind och vänskap
Dagen började med kraftig sjöbris som nästan tog med sig både kaffekoppar och kastruller. Någon nattuggla hade redan smugit ut med kameran för att fånga gryningen, medan resten av gänget fortfarande låg och gnuggade sömn ur ögonen.
Strax efter åtta hördes Elinas välbekanta prat i köket, när Maria öppnade fönstret i bakrummet. Med vinden följde inte bara frisk havsluft utan även dramatik – en tavla lossnade och föll nästan på Elina H:s huvud. Lyckligtvis gick inget sönder, och Elina svarade lugnt: “Mig tystar man inte så lätt.” Morgongröten kokades vidare till ljudet av skratt.
Ute blåste vinden nästan bort handdukar och frukostgrejer. Samtidigt inleddes en intensiv kontaktlinsoperation i bakrummet, där Elina K. äntligen fick synen kuntoon efter att ha kämpat utan spegel hela gårdagen – och det var just synen som hade ställt till det för henne i sin roll som “butiksdam”.
Men med linserna på plats var hon redo – ja, till och med segerstolt senare när hon faktiskt lyckades med försäljningen av kaffe och plättar till en målarkurs som oväntat dök upp på bryggan. Elina H. satte genast i gång med att röra ihop smet.
Samtidigt fick vi njuta av Miias gudomliga tonfisk-spenatpaj till lunch, och målarkursens deltagare bidrog med en spansk potatispaj. I bakgrunden pågick även äppelpitebak – ett gemensamt bakprojekt som fyllde huset med doft och värme.
Efter maten värmdes bastun och folk började smått packa inför kvällens avfärd. Äppelpajen serverades till eftermiddagskaffet, medan vinden fortfarande ven runt knutarna.
Någon tömde utedasset, någon lokaliserade en snok nära favoritklippan vid Café-Gustu. Och mitt i allt detta, skratt, prat och gemenskap – allt det där som inte syns på bilder men känns i hjärtat.
När färjan till sist lossade från bryggan blev det tyst för en stund. Gustu hade än en gång samlat oss, rört vid oss – och lämnat ett litet märke som vi tar med oss hem.
– Elina H., Gustus sommarväktare och skrivande själ