Merenkurkun retki 14. – 16.06.2019


(Retkijuttu: Satu Nieminen)

Innokkaita retkeläisiä alkoi kertyä Merenkurkun Majatalon pihamaalle perjantaina puolelta päivin. Sää vaikutti epävakaalta, mutta retkeläiset olivat valmiita kohtaamaan sadetta ja tuulta, kuten kohteena olevat majakatkin tekevät.

Siirryimme Fredricin johdolla Svedjehamnin satamaan ja pakkauduimme veneeseen. Ensimmäisen päivän ohjelmassa olisi Utgrynnan, Norrskär ja Strömmingsbådan. Ainutlaatuiseen maailmanperintöalueen saaristoon saimme tuntumaa jo ihan ensimmäisillä matkaminuuteilla, kun Fredric ohjasi meidät vauhdilla ja vakuuttavasti moreeniharjanteiden ja reimariviidakon läpi.

Pidimme pienen pikapysähdyksen Valassaarilla ja jatkoimme ulkomerelle mukavaa matkavauhtia. Retkeläiset ajattelivat tulleensa katselemaan Merenkurkkua, mutta yhtäkkiä huomasimmekin olevamme itse useiden satojen silmäparien tuijotettavina. Luodolla asusteleva hylkeiden yhdyskunta tapitti meitä uteliaasti ja pyöreitä päitä ilmestyi aalloista aina vain lähempää venettämme. Hyvinvoivalta näyttävä yhdyskunta vakuutti meidät kaikki alueen runsaista kalavesistä.

Hylkeet ja taustalla Utgrynnan


Ensimmäinen kohteemme alkoi pilkottaa meren keskeltä heti, kun vaan nosti katseensa hylkeistä. Vuonna 1960 pienelle luodolle rakennettu Utgrynnanin majakka, korkeudeltaan 23,8 metriä. Valitettavasti keli ei sallinut rantautumista kivikkoiselle ulkoluodolle, joten ihailimme vastikään maalattua tutka- ja valomajakkaa vain veneestä. Harmaa keli korosti kauniisti hyväkuntoisen majakan kirkkaita, puna-valkoisia värejä.

Utgrynnan


Matkan jatkuessa kohti Norrskärin saarta sekä vesisade että tunnelma tiheni. Vedimme kiinni niin pressukatoksen kuin takkimme vetoketjut. Perillä lähdimme tutkimaan saarta Fredricin jäädessä puuhastelemaan kahvipannun kanssa. Eristäytyneestä sijainnistaan huolimatta Norrskärin historiassa on ehtinyt tapahtua monenlaista. Vuonna 1848 rakennettu charmikas tiilimajakka on saanut myöhemmin päälleen betonikuoren ja klassiset mustavalkoiset värit. Majakan ympäristöstä oli helposti nähtävissä viitteitä ja muistoja saarella vuosikymmeniä sijainneesta sotilastukikohdasta sekä luotsitoiminnasta. Ryhmämme lintuharrastajat löysivät saarelta myös paljon katsottavaa. Keskellä sadetta ja tuulta katsoimme kaihoisasti 21 metriä korkean majakan yläikkunoita koristavia punaisia kukkia, harmitellen, miten harvoin majakoihin pääsee enää sisälle. Norrskär oli Suomen viimeinen miehitetty majakka. Toiminnan päättyessä vuonna 1987 katosi myös koko majakanvartijoiden ammattikunta. Harmi, sillä se olisi monelle majakkaretkeläiselle aivan haaveammatti. Fredricin tarjoamat pullat ja sormia lämmittävät kahvit tulivat matkailijoille todella tarpeeseen. Kauniimmassa säässä olisimme varmasti viihtyneet saarella pidempäänkin. Ehkä seuraavalla vierailullamme aurinkokin näyttäytyy.

Norrskär


Oli aika suunnata kohti Strömmingsbådania, jolla viipyisimme seuraavaan aamuun asti. Toimelias retkikunta ottikin perille päästyämme piskuisen saaren hetkessä omakseen. Haravat heiluivat, sauna lämpeni, vesiämpärit täyttyivät ja illallispöytä notkui saariston herkkuja. Ruokapöydän antimet ja ikkunasta avautuva maisema sai meidät miettimään, miten karua ja yksinkertaista elämä tällä kauniilla saarella onkaan ollut. Kotieläinten pitoon olosuhteet eivät soveltuneet, joten kaikki ruokatavara, kalaa ja hylkeenlihaa lukuun ottamatta, on täytynyt tuoda mantereelta. Jopa juomavedestä oli pulaa. Ankarasti puhaltava tuuli oli toisinaan pakottanut majakanvartijat liikkumaan tupansa ja majakan väliä köydestä kiinni pitäen, ettei myrsky olisi vienyt heitä mennessään. Tämä tieto tekee Strömmingsbådanin majakan ovesta, rappusista ja kaiteesta vielä entistäkin kuvauksellisempia. Saarelle illan aikana saapuneet paikalliset kalastajat kertoivat, miten raivoisimmat tuulen nostamat aallot kastelevat päärakennuksen ikkunanpieliä, mutta onneksi tänä iltana meri oli tyynempi. Ei ainakaan tyynyille asti merivettä lentäisi. Merimatkan viimeisetkin vilunväreet katosivat matkalaisista saunan lämmössä. Lepuutimme päivän aikana paljon nähneitä silmiä sateisessa horisontissa lauteilla istuskellessamme. Sade liukasti kivikot niin, että emme uskaltaneet uimaan tai lukemaan kaikkia nimiä ja vuosilukuja, joita majakkasaaren oikeat asukkaat ovat rantakallioihin hakanneet. Nukkumaanmenoa alettiin suunnitella vasta sitten, kun punavalkoisen majakan valo oli jo kotvan tuikkinut signaaliaan Merenkurkun yöhön 13,5 metrin korkeudessa, kuten se on tehnyt vuodesta 1885 lähtien.

Niin harvinaista herkkua tällaisella saarella yöpyminen on, että nukkuminen jäi vähiin. Pihamaalla oli liikennettä vielä/jo varhaisina aamun tunteina. Runsaan aamiaisen jälkeen siivosimme jälkemme, kirjoitimme kiitollisena nimet vieraskirjaan ja lähdimme ikimuistoisesta majapaikastamme kohti uusia kohteita.

Strömmingsbådan


Merenkurkun historiaa tutkiessa tajuaa alueen vesien vaarallisuuden. Kivikkoisille vesille on haaksirikkoutunut lukematon määrä laivoja, joten saariston majakat ja taitavat luotsit ovat olleet todella tarpeen. Seuraava vierailukohteemme Rönnskär oli ollut alueen luotsitoiminnan keskus 1750-luvulta aina 1980-luvulle asti. Saaren tunnusmerkkinä on vuonna 1784 rakennettu puupooki, jota ihailimme katetun näköalatasanteen suojista, vesisadetta kartellen. Tornin ja rannan välissä lepäävä vanha laivan ankkuri vahvisti muistikuvamme Merenkurkun vesistöistä satojen laivojen hautapaikkana sekä harrastussukeltajien paratiisina. Luotsi- ja merivartiostotoiminta saarelta on lakannut, mutta suosittu retkeilykohde Rönnskär on edelleen.

Rönnskär


Alkumatkasta kyselimme Fredriciltä, pääsemmekö rantautumaan myös Enstenin tunnusmajakalle. Fredric naurahti todeten, että ”Onnistuu, mutta minä jään itse kyllä veneeseen”. Lähestyessämme Ensteniä, ymmärsimme hänen kantansa eikä moottoreita tarvinnut sammuttaa meidän takiamme. Kaikista retken aikana näkemistämme majakkasaarista tämä näytti olevan se ”asutuin”. Lokkeja, merimetsoja ja muita lintuja riitti istumaan jokaiselle kivelle ja silti niitä oli vielä taivas mustanaan! Lintujen seasta bongasimme viimeisen Suomen vesialueille rakennetun punavalkoisen pookin, vuodelta 1882.

Ensten


Ensteniltä lähtiessämme keli alkoi vihdoin parantua. Saapuessamme Korsön saarelle aurinko voitti sateen ja kävelimme majakalle lehtomaisen metsän läpi kuin tropiikissa. Merenkurkku näytti meille monipuolisuuttaan uudella tavalla. Kivikkoisen luotojen karuuden jälkeen tallasimme ruohoista polkua tiheän metsän keskellä, mustikoita, saniaisia ja isoja muurahaispesiä väistellen. Kunnes yhtäkkiä koivujen takaa eteemme pilkahti Körsön mustavalkoinen ja ryhdikäs loisto. Asettauduimme yhteiskuvaan ja bongasimme horisontista seuraavan kohteemme, Vaasan majakan.

Korsö


Retkeläiset Korsön majakan juurella


Kivikon ja kapeikkojen jälkeen pääsimme taas avovesille ja auringon paistaessa lähes tyynellä merellä Fredric vei meidät vauhdilla kohti v. 1981 rakennettua teräsbetonista Vaasan majakkaa. Syväväylän varrella ylhäisessä yksinäisyydessään seisova majakka oli taas ihan eri genreä retkemme muihin kohteisiin verrattuna. Lokit lepuuttivat majakan kaiteilla siipiään, kenties liftatakseen vähitellen horisontissa lähestyvän matkustaja-aluksen kannelle. Ja me siristelimme silmiämme auringonpaisteen kirkastuessa entisestään. Oli ihana nauttia merestä ja majakoista upeassa säässä. Siispä päätimme yhteisestä sopimuksesta muuttaa suunnitelmia ja käydä huomiselle suunnitellut majakat läpi jo tänään.

Vaasan majakka


Valassaarten majakkaa moni retkeläinen oli odottanut. Ja syystäkin. Tämä ”Merenkurkun Eiffel” on todella hieno, tarkastelee sen yksityiskohtia läheltä tai kaukaa. Mietimme, mikä ihme yhdisti Suomen Luotsilaitoksen ja pariisilaisen insinööritoimisto Henry Lepauten jo vuonna 1884 niin, että tämä 36 metrinen punainen kaunotar tilattiin Merenkurkun laivaliikennettä turvaamaan? Kun lähes juhannustunnelmissa nautimme päiväkahveja laiturilla ja lampaat määkivät rantapusikossa, vertailimme Valassaarten rehevää luontoa retkemme aiempiin saariin. Päättelimme elämän Valassaarten majakalla olleen varsin yltäkylläistä monen muun majakkasaaren karuuteen verrattuna. Mutta tämän saaren karuus löytyy sitä etsivälle historiankirjoista. Porukasta löytyi taas muutama, joka olisi ottanut innolla vastaan majakanvartijan tehtävät, jotka tällä saarella lakkautettiin vuonna 1964. Niin kauniilta auringossa kylpevä Valassaaret näytti.

Valassaaret


Pieni haikeus alkoi jo hiipiä mieleen kun käymättä oli enää yksi majakkasaari, Ritgrund. Luvassa oli jälleen jotain uutta, nimittäin Suomen ainut puurakenteinen majakka. Vuoteen 1945 muutostöihin asti majakka oli toiminut pookina. Rantautuminen luotsisaarena toimineelle Ritgrundille oli helppoa ja näkymät luotsitalon takapihalta huikean avarat – ja erityisen kiviset ja karut. Seikkailimme pitkin saarta ja löytäen mitä ihastuttavampia yksityiskohtia. Totesimme, että tänne voisimme jäädä ainakin auringonlaskuun tai ukkosmyrskyyn asti, mutta mantereelle oli lähdettävä. Retki oli päättymässä.

Ritgrund


Svedjehamnissa hyvästelimme kipparin ja suuntasimme takaisin Merenkurkun Majataloon. Pizzojen äärellä olimme yhtä mieltä siitä, että retki oli erittäin onnistunut ja monipuolinen. Näimme paljon majakoita, jotka olivat erilaisia niin tyyleiltään kuin rakennusmateriaaleiltaan. Majakkasaarissa oli niin ikään vaihtelua pienistä karuista luodoista reheviin metsäisiin saariin. Ja jopa vaihtelevat sääolosuhteet näyttivät meille Merenkurkun majakat eri valoissa, kirjaimellisesti. Keskustelu jatkui vilkkaana majakkavierailulinkkejä jakaen. Ties missä majakalla tiemme jälleen kohtaavat.

Kiitokset kaikille retkiläisille, Fredricille ja Peralle upeasta viikonlopusta Merenkurkun maailmanperintösaaristossa.

Jaa tämä somessa

Scroll to top
Skip to content